Groningenissa tuulettumassa

Kävelyä 9,7 km

Hyvin nukutun yön jälkeen käväistiin ostamassa kaupasta aamiaistarpeet, jotka hostellilla nautittiin. Ulostsekkausaika oli klo 10:30, joten pikkuhiljaa laitettiin kampetta kasaan ja alettiin tekeen lähtöä. Huomattiin, että remppamiehet olivat hyökänneet suihkutilankin kimppuun, joten ajankohta lähtöpäivälle osui aika nappiin.

Ajeltiin ratikalla asemalle parin pysäkinvälin verran. Junan lähtöaika oli 10:53. R kävi ostamassa vesipullon samalla, kun seurailin passikuva-automaatin kimpussa häärivän huoltomiehen toimintaa. Reissuun lähtöä edeltävänä iltana katsottu Amelie-elokuva tuli mieleen. Kavuttiin junaan ja toisessa kerroksessa odottavaan ykkösluokkaan. Rinkat täytyi jättää matkatavaraosioon, kun hattuhyllyn läpimitta ei ollut riittävä. Täyttelimme valmiiksi reilikorttiin junamatkamme tiedot: lähtöaika ja matkaväli. Reilikortin teksti uhkailee, että jos tämän jättää tekemättä, ei lippu ole voimassa. Käytäntö oman kokemuksen mukaan on kuitenkin yleensä niin, että konnari vähät välittää matkatietoja lueskella. Sama toteutui tälläkin kertaa. Merkille pantavaa oli, että konnari ei itse kovin aktiivisesti kiertänyt vaunuja, vaan joka pysähdyksen jälkeen ohitse kiisi silmälasipäinen, parrakas mies kädessään, mitä ilmeisimmin laskuri. Päättelimme, että kyseinen matemaatikko taisi olla vastuussa junan väkivahvuuden tietämisestä ja konnarin kätyrinä toimimisesta uusien matkustajien osalta.

Maisemat matkan aikana koostuivat lähinnä alavista vihreistä maatalousmaisemista, jossa laidunsi lehmiä märehtimässä vatsaan menneitä kuituja. 160-tuhannen asukkaan Oldenburgissa pysähdyimme pitemmän tovin. Aurinko ehti pilkahtaa pitkästä aikaa näkyviin samalla kun odottelimme toisen junan matkustajia. Ohitsemme kulki piiiitkä juna kyydissään varmasti lähempänä paria sataa vientiautoa, joista osa oli valkoisissa pressukuorissa. Liikkeelle lähdettyämme ohitimme kyseisen kulkueen uudelleen, jolloin uutukainen pelti sokaisi kiillollaan.

Junaa piti vaihtaa Leerissä kaksivaunuiseen lähijunaan. Ykkösluokan paikat olivat junan perällä: kaksi neljän penkin rypästä, jotka erosivat muista lähinnä väritykseltään. Toisille ykköspaikoille säntäsi keski-ikäinen miesparivaljakko, joka sihautti oluet valloituksensa kunniaksi. Keskityimme tähyilemään maisemien vaihtumista sekä säätilan vaihtelua. Välillä satoi ja välillä paistoi. Välillä näkyi peuroja ja välillä lehmiä.

Toinen parivaljakon osapuolista jäi pois Weenerissä, viimeisessä pysähdyksessä ennen Hollannin puolta. Jäljellejäänyt oikaisi jalkansa ja katseensa meitä kohti. R kuiskasi, ettemme osaisi saksaa, jos mies alkaisi jotain meille hölötellä. Seuraavan aseman, Bad Nieuweschansin, tiedotuskuulutukset tulivat kahdella kielellä. Olimme nyt siis Hollannissa - ensimmäinen kerta molemmille. Heti tulikin näkyviin rivistö nykyaikaisia tuulimyllyjä eli tuulivoimaloita. Toinen asema oli nimeltään Winschoten, johon jäi olutmies ja tilalle korvautui nainen, jonka kangaskassissa luki "Het perfecte kopje thee." Mutta hei, kyllähän me tätä kieltä ymmärretään! Näkemys kuitenkin muuttui heti, kun nainen alkoi riimittelemään hollantia puhelimeensa. 

Groningenin asemalla oli vastassa paikallinen oppaamme Ankku. Ankku on ollut vaihto-opiskelemassa kuvataidetta viime syksystä asti, ja yhdeksän kuukauden jaksosta on vielä kolmannes jäljellä. Käytiin nakkaamassa matkakamat kämpille, joka oli puolen tunnin patikointimatkan päässä asemalta. Sitten olikin aika käydä kaupassa ja kokkailla hieman soijarouhe-kesäkurpitsapastaa.

Kuulumisten vaihdon ja letkeän aterian jälkeisen levähtelyn jälkeen lähdettiin tutustumiskäynnille keskustaan. Kypärättömiä pyöräilijöitä väistellen tarvottiin kovien tuulten armoilla. Ideana olisi ollut kavuta noin satametriseen kirkontorniin, Martinitoreniin maisemia katselemaan, mutta sisälle johtavat kalteriportit olivat ja pysyivät suljettuina. Ihmettelimme yhdessä hollantilaisrouvakaksikon kanssa, että oliko sulkuun syynä kova tuuli vai maanantai. Kyseinen kohde taisi olla kaupungin, ehkei ainoa, mutta yksi tärkeimmistä nähtävyyksistä. Turisteja ei kuulemma kaupunkiin juuri eksykään, mutta opiskelijaelämä on vilkasta. Lisäksi polkupyöriä on enemmän kuin asukkaita ja ne kelpaavatkin hyvin pitkäkyntisille.

Groningenissa on noin 190 000 asukasta, joista suuri osa, noin 50-tuhatta, on opiskelijoita. Yksi yliopisto ja yksi ammattikorkeakoulu. Jälkimmäisen taidepuolen yksikköön kävimme Ankun johdatuksella tutustumassa. Paikasta löytyikin kosolti mielenkiintoista nähtävää perinteisten taidemuotojen lisäksi mm. laserkaiverruksen ja 3D-tulostuksen osalta. Millaista olisikaan olla vapaa taiteilija?

Palasimme Noorderhaven-joen viertä ja Noorderplantsoen-puiston kautta paluumatkalle kämppää kohti. Puiston paviljonkilavalla oli parin nuoren pojan laulu-show pystyssä. Puhelimesta taustamusiikki ja antaumuksella nuottiin osuvat sävelet olivat mukavaa kuunneltavaa. Vapaana juoksenteleva koira veti omaa showtaan käyskentelmällä eestaas, löysipä se myös muovipussin raadeltavakseen. Viereisellä kukkulalla taijita vakaumuksella harjoittava mies tuskin kiinnitti tilanteeseen juurikaan huomiota.

Kämpillä saimme iltapalaksi oppaamme valmistamaa muskottipähkinäistä pinaattikeittoa ja reissukuvakatselmuksen road-tripistä uudella mantereella. Väsy ja päivän mittaan otetut askeleet alkoivat pian painaa, joten aika unten maille valveutumiselle oli edessä. 

Tiivistettynä Groningenissa ei ehkä suuremmin nähtävyyksiä ollut, mutta oli jo elämys sinänsä olla osallisina siitä hollantilaisesta tunnelmasta, joka tuntui ensimaistiaisena mukavan rentouttavalta ja vapaalta. Rentouttavaa oli myös kuukahtaa levolle ilmapatjalle, sillä seuraavana aamuna olisi aikainen herätys lähdölle kohti pääkaupunki Amsterdamia.